Jani Sievinen: TUL:n uimari, suomalainen sekauinnin maailmanmestari

Aikamerkin uusi esseesarja kertoo menestyksekkäistä suomalaisista työväenurheilijoista. Sarjan aloittaa maailmanmestari Jani Sievinen, joka ymmärsi jo vuonna 1996, että maailmassa on muutakin tärkeää kuin menestyä olympialaisissa.

Aurinko pilkistää Lontoon pilviseltä taivaalta elokuun toisena päivänä vuonna 2012. Eletään kesäolympialaisten aikaa. The London Aquatics Centren uima-areenalla käydään kilpailuita sisätiloissa. Tunnelma on odottava. The Baltimore Bullet -lempinimestään tunnettu ja kaiken voittanut yhdysvaltalaisuimari Michael Phelps astelee keskittyneenä altaalle miesten 200 metrin sekauinnin loppukilpailuun. Phelps on maailman seuratuin ja paras uimari, jonka ylivoima on ollut niin vastaansanomatonta, että häntä on alettu rakastaa yli maarajojen. Vielä kerran Michael, ajatellaan, sillä harva uskoo, että Phelps enää tämän jälkeen osallistuisi olympialaisiin neljä vuotta myöhemmin Rio de Janeirossa. Hän olisi jo silloin 31-vuotias, eli uimariksi jo vanha, eikä Michael Phelps saavu kilpailuihin muuta kuin voittamaan. Hän ei jäähdyttele.

Phelps ei saavu loppukilpailuun jenkkiuholla, vaan 27-vuotias mestari kävelee altaalle huppu päässään ja kuulokkeet korvillaan hupun alla. Hän näyttää keskittyneeltä, ehkä kenties jopa aavistuksen jännittyneeltä. Hän on omassa kuplassaan – ajatukset tiukasti edessä olevassa kilpailussa. Vain hetkeä ennen kilpailua hänen korvissaan musiikkina pauhaava jenkkiuho saa hänet kuitenkin latautumaan. Muut eivät tiedä, että hänen kuulokkeissaan soi gangsta-rap-artisti Lil Waynen hitti I’m Me, joka jo sanoituksen uhollaan alleviivaa, että kilpakumppaneiden, niin nuorten lupausten kuin ykköshaastaja maanmies Ryan Lochten on syytä väistyä. Lochte on ennen kaikkea se, joka Phelpsin on voitettava, sillä tämä päihitti vuotta aiemmin mestari Phelpsin ensimmäistä kertaa 200 metrin sekauinnin arvokisojen loppukilpailussa. Tuon Shanghain MM-uintien tappion täytyy olla vaikuttanut Phelpsiin enemmän kuin hän haluaa edes myöntää. Phelps vihaa häviämistä ja rakastaa voittamista. Lochte on vaarallinen. Hän ui maailmanennätyksen Phelpsin lyödessään, ja vaikka Phelps itsekin kellotti ilmiömäisen ajan 1:54:16, jolla olisi voittanut liki jokaisessa kilpailussa, niin sillä kertaa hän ei voittanutkaan. Lochten aika oli hurja. 1:54:00. Se on yhä matkan maailmanennätys. Phelpsin korvissa soi itseriittoisen pöyhkeilevä sanoitus, mutta ylimielinen Phelps ei ole persoonaltaan, kuten joku asiaa tuntematon voisi luulla.  Hänen valitsemansa biisi on vain adrenaliinipiikkiä lisäävä taisteluun valmistava tunnussävelmä, jolla hänen uransa loppuvuosina tiedetään virittäneen itsensä äärimmäisimpään iskuun tuhotakseen vastustajansa uintikilpailussa. Tämä biisi sai hänet yhä vahvemmin uskomaan jopa uintiuransa viimeisinä vuosina, että hän todella on yhä maailman paras. Yleisö Lontoossa hurraa Phelpsille. Hän ei ehkä sitä kuule. Hän keskittyy ja sulkee kaiken muun ulkopuolelle. Uinti on herkkä laji, jossa fokuksen on pysyttävä täydellisenä, jos tahtoo menestyä. Phelps on omassa maailmassaan, jossa New Orleansin modernin populäärikulttuurin kenties tunnetuin showmies Lil Wayne räppää hänen korviinsa motivoivaa kertosäettä:

Bitch, I’m me, I’m me, I’m me, I’m me
Baby, I’m me, so who you?
You’re not me, you’re not me
And I know that ain’t fair, but I don’t care
I’m a motherfuckin’ Cash Money Millionaire
I know that ain’t fair, but I don’t care
I’m a motherfuckin’ Cash Money Millionaire
Yeah, Junior
Phelps on ollut uimarina niin omaa luokkaansa, että useimpia hänen uintejaan ennen tuskin juuri kukaan yleisössä saati kilpailuja tv-ruutujen ääressä seuraavista on oikeastaan jännittänyt kilpailuiden voittajaa, ei ainakaan Phelpsin uran ylivoimaisimpana vuosina, sillä useimmiten kaikki ovat tienneet, että korkeimmalle korokkeelle nousee pian jälleen kerran Baltimoren tykinkuula: Michael Phelps. Lontoon olympialaisia edeltäneissä olympialaisissa, Pekingissä vuonna 2008, Phelps teki olympiahistoriaa. Mark Spitzin lyömättömäksi uskoteltu seitsemän kultamitalin voittaminen samoissa olympialaisissa meni ennätyksenä roskakoriin, sillä Phelps pystyi voittamaan ennätykselliset kahdeksan kultaa, vaikkei aiempi ennätyksen haltija Spitz siihen ennustuksissaan uskonutkaan. Spitz yltyi lopulta kehumaan nähtyään omin silmin Phelpsin ylivoiman. Spitz sanoi, että hänen kirjoissaan Michael Phelps ei ollut ainoastaan maailman kaikkien aikojen paras uimari, vaan myös mahtavin olympiaurheilija kautta aikojen ja kenties kaikkien aikojen paras urheilija kaikki lajit huomioiden. Spitzin ylisanoihin varmasti vaikutti, että Phelps esitti ylivoimaansa hänen omassa rakkaassa lajissaan, mutta edes ulkopuolisen silmiin Spitzin toteamus ei tuntunut ylimitoitetulta. Phelps varmasti oli ainakin juuri 2008 Pekingissä ja juuri sillä hetkellä yksi kaikkien aikojen kovimmista urheilijoista, ellei jopa kaikkein kovin, vaikka eri lajien parhaita onkin liki mahdotonta asettaa absoluuttiseen parhausjärjestykseen. Uinti oli kuitenkin saanut kuninkaan niinä vuosina. Phelps hallitsi, fyysisesti että henkisesti raskasta lajiaan, miten tahtoi.

Lontoon uinnissa Phelps otti nopeasti oman paikkansa ja siirtyi johtoon. Lochte yritti epätoivoisesti kuroa eroa umpeen. Vaikka Phelps hiipui hurjasta maailmanennätysvauhdistaan uinnin aikana, niin uinnin loppuosuutta katsoessa tuntui, että Phelps löysi aivan uinnin loppuun vielä yhden vaihteen lisää, millä varmisti, että piti Lochten takanaan – näytti aivan kuin hän olisi voinut aiemmin tälle suuremmalle vaihteelle vaihtaessaan lyödä vastassa olleen maailmanennätysmiehen vielä ylivoimaisemmin, mutta ei syystä tai toisesta edes tahtonut. Hänelle riitti, että hän nöyryytti Lochtea olympia-altaassa kerta toisensa jälkeen, ja aivan kuin herrasmiehenä olisi antanut maanmiehensä pitää maailmanennätyksen kuin lohdutuksena. Sellainen inhimillisyys Phelpsistä kuitenkin huokui ystäväänsä Ryan Lochtea kohtaan, vaikka Phelps tuskin myöntäisi asiaa suoraan, jos häneltä asiasta kysyttäisiin. Suurimmat kilpailijat eivät halua tulla nähdyiksi sillä tavoin tunteellisina. Kilpailussa Lochte oli vihollinen, aina ennen kaikkea vihollinen. Mutta silti vaikutti, että Phelps olisi voinut uida maailmanennätyksen myös tällä matkalla, vielä yhden kerran, jos se olisi ollut hänelle tärkeää. Tärkeintä hänelle oli kuitenkin voittaminen.

Englannin uintilähetyksen selostaja totesi Phelpsin voitettua Lontoossa ja nöyryytettyä Lochtea ja kaikkia muita, että Phelps oli merkittävin olympiaurheilija kautta aikojen missään urheilulajissa yli 100 vuoteen. Phelpsin kasvoilla kävi helpotuksen hymy kilpailun ratkettua, jopa epätavanomaisen autuas ilme Phelpsille, miehelle, joka oli normaalisti liian kiireinen ja keskittynyt olemaan paras, ettei ehtinyt antautua sillä tavalla tunteidensa valtaan heti tuoreeltaan, mutta tämän Lontoon sekauintifinaalin jälkeen hän suorastaan säteili onnea. Hän oli osoittanut Lochtelle ja koko maailmalle kuka oli – ja tulisi jatkossakin olemaan – tämänkin uintimatkan kuningas. Useimmat saattoivat luulla kilpailua ennen Phelpsin keskittynyttä olemusta katsoessaan, että hän vain osasi fokusoida olennaiseen ja keskittyä muita jopa paremmin saadakseen itsestään kaiken irti. Se oli varmasti totta, ja silti kuitenkin: Phelps oli opetellut keskittymään. ADHD:sta koko elämänsä kärsinyt Phelps oli ihminen, joka osasi keskittyä perusteellisella tavalla lähinnä vain vedessä, ja jo lapsena Phelps oli huomannut, että vedessä ollessaan hän pystyi tuntemaan itselleen harvinaista kontrollin tunnetta. Hän huomasi hallitsevansa itseään vedessä jopa poikkeuksellisella tavalla. Vedestä tuli hänen elementtinsä. Tämä selviää sekä Alan Abrahamsonin Phelpsistä kirjoittamasta Beneath the Surface. My Story -kirjasta että Brian Cazeneuven kirjoittamasta No Limits: The Will to Succeed -kirjasta, joissa molemmissa Phelps on itse ollut toisena tekijänä. Kirjoissa käydään läpi myös Phelpsin vaikeaa ja raskasta lapsuutta työläiskaupunki Baltimoressa, eli koko se tausta, josta ei olisi välttämättä voinut uskoa kehittyvän ainakaan maailman parasta uimaria.

Michael Phelpsin uran tilastoista tuli muodostumaan murskaavat hänen myöhemmin jätettyä uintiareenat. Hän voitti lopulta suurimpina saavutuksinaan muun muassa 23 olympiakultaa ja 26 pitkän radan maailmanmestaruutta sekä ui uransa aikana 39 maailmanennätystä. Ei ole todellakaan liioiteltua sanoa, että Michael Phelps on yksi ylivoimaisimmista urheilijoista ikinä. Yhtenä ennätyksenään hän ui jo nuorena 200 metrin sekauintiin maailmanennätyksen hyvin pian aikuisten uintiareenoille saavuttuaan. Hän ui sen yhtenä lukuisista maailmanennätyksistään. Tuo Phelpsin silloin vuonna 2003 kellottama uimaennätys piti aiempaa ennätystä, eli jo ennestään äärimmäisen kovaa ennätystä, pilkkanaan. Phelpsiä edeltävä maailmanennätysmies oli kuitenkin myös omana aikanaan ollut aivan ylivoimainen. Aiemman ennätyksen oli uinut 200 metrin sekauinnissa oman aikakautensa uintikuningas, joka pysyi matkallaan vuosia voittamattomana. Tämä mies tuli isojen uintimaiden ulkopuolelta, kaukaa Suomesta, ja hän edusti TUL:n eli Työväen Urheiluliiton seuraa Nummelan Kisaajia. Epätyypillinen reitti maailman huipulle ei estänyt tätäkään uimaria, jolla oli palava halu tehdä kovaa työtä. Hän uskoi loppumattoman sinnikkäästi omaan unelmaansa ja hänen valmennuksensakin oli ensiluokkaista. Tämä mies pystyi nousemaan maailman uintieliittiin ja 200 metrin sekauinnin maailman parhaaksi vaativan ja kunnianhimoisen valmentajaisänsä johdolla. Jani Sievinen oli pitkään paraatimatkansa kiistaton uintikuningas maailmassa, ja ilman Phelpsiä hänen tarinaansa on vaikea täysin ymmärtää, sillä Phelps oli lopulta se uimari, joka lopullisesti otti Sieviseltä viimeisetkin luulot pois: kirjasi maailmanennätyksen haltuunsa ja osoitti, että hän olisi hallitseva 200 metrin sekauintia siitä lähtien.

MAAILMALLA TYKÄTTIIN, SUOMESSA ENSIN LYTÄTTIIN

Tinkimätön harjoittelu vei Jani Sievisen maailman huipulle: maailmanmestariksi ja maailmanennätysmieheksi. Suomessa yleinen ilmapiiri oli uintimaailmassa pitkään ollut kuin etukäteen luovuttanut ennen kuin Jani todisti kaiken olevan mahdollista. Suomessa uskottiin 1980-luvulla, ettei Suomesta edes voisi nousta uintimaailman huipulle eikä sellaista kannattanut siksi edes yrittää. Jopa kokeneemmat uintivalmentajat toistelivat tätä Janin valmentajaisä Esalle, joka oli vakaasti päättänyt valmentaa pojastaan maailman parhaan uimarin. Janin ominaisuudet lytättiin: milloin Jani oli liian lyhyt uimariksi, milloin tekniikka ei ollut tarpeeksi hyvä. Esa Sievinen sai kotimaan epäilevistä ja vähättelevistä puheista vain entistä enemmän tarmoa todistaa epäilijät vääräksi. Esa oli päättänyt, että Janista voisi tulla oikein valmennettuna maailman paras uimari, ja valmentajaisä tuumaili, että vesi oli aivan samanlaista Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Esa Sievinen ihaili myös yhdysvaltalaiskulttuurista yhtä asiaa, jonka halusi istuttaa myös Janiin. Tämä oli jenkkipoikien asenne, joka liki kauttaaltaan tuntui jo pienestä pitäen huokuvan henkeä: Minusta tulee maailman paras. Ei ollut väliä tuliko, vaan tärkeää oli itse uskoa, että maailman parhaaksi saattoi nousta. Ilman vakaata aikomusta ja uskoa oli kovan tavoitteen saavuttaminen vaikeampaa, ja Suomessa asenne oli usein ollut hyvin pessimistinen: Suomessa ei oltu uskallettu unelmoida suuria eikä menestystä oltu saavutettukaan. Jenkkipoikien asenne oli eri, ja on sitä yhä nykyäänkin laajemmassa mitassa kuin Suomessa, jossa liiallinen nöyryys kääntyy välillä itseään vastaan. Nykyisellä sosiaalisen median aikakaudellakaan ei tarvitse kuin avata Michael Phelpsin virallinen Facebook-sivusto ja katsoa sieltä motto, jonka mukaan hän elää, ja joka vaikuttaa yhä hänen elämäänsä aktiiviuran jälkeenkin.

You can’t put a limit on anything. The more you dream, the farther you get.

Motto vastustaa sataprosenttisesti sitä asennetta, joka Suomen uintiurheilussa oli aiemmin vallalla. Suomessa haihatteluksi tai suuruudenhulluudeksi koettu asenne on maailman parhaan uimarin elämänasenne. Esa Sievinen oli tekijä eikä puhuja. Hänen voi myös nähdä toteuttaneen tuota Phelpsin asennetta käytännössä jo kauan ennen Phelpsin aikaa. Hän valmensi Jania samalla asenteella jo kaukaiseksi käyneellä 1980-luvulla, jolloin hän vasta unelmoi poikansa menestyksestä, ja sai myös poikansa Janin unelmoimaan suuria aikana, jona Jani katsoi televisiosta haaveillen muun muassa suuren unkarilaisen mestarin Tamás Darnyin ylivoimaisimpia voittouinteja 200 metrin sekauinnissa. Se oli matka, joka kiehtoi häntä jo nuoresta.

Kari Mélart on Jani Sievisestä kirjoittamassaan Janin tarina -kirjassa kuvannut Esan omistautumista valmentamiseen seuraavin sanoin:

Esa luki tunnollisesti kaiken uintikirjallisuuden, jonka sai käsiinsä. Hän istui naulittuna Kari Ormon vetämillä Työväen Urheiluliiton TUL:n valmennuskursseilla ja osallistui alan seminaareihin Moskovassa ja Minskissä. – – Esa kaivoi tiedonjyvän Yhdysvalloista ja toisen Neuvostoliitosta, mutta ei missään vaiheessa niellyt tahdottomana niistä kaikkia. Hän käytti jatkuvasti omaa järkeään sekoittaakseen useista elementeistä Nummelassa toimivan kokonaisuuden.

Esa Sievinen siis ymmärsi, että jos parhaaksi halusi, tuli valmennuksenkin olla parasta: kaikki tieto oli käytettävä. Myöhemmin hän vakuuttui, että valmennuksessa saatiin parempia tuloksia, kun hän ei tehnyt kaikkea valmennuksessaan yksin, vaan otti valmennustiimiinsä korkealle arvostamansa Kari Ormon.

Jani Sievisestä tuli maailman paras 200 metrin sekauimari. Hän suorastaan leikitteli kilpakumppaneillaan paraatimatkallaan: ui maailmanmestaruuksia, Euroopan mestaruuksia, paransi omia maailmanennätyksiään. Jani oli parhaina vuosinaan aivan omilla sekuntiluvuillaan. Joskus tuntuu, että hänen ylivoimansa on jopa hieman unohdettu ja että hänen urastaan suuri yleisö muistaa kaikkein parhaiten ne kirvelevimmät tappiot. Kenties me suomalaiset toisinaan haluamme romantisoida eniten hyviä taistelijoita, jotka sittenkin karvaalla tavalla ovat hävinneet kaikkein suurimmat taistelunsa. Ehkäpä me löydämme heidän tappioistaan itsemme kansakuntana, näemme heidät Suomen historian kuvana. Historian, jonka keskeisessä sodassa taistelimme urhoollisesti jopa tappion hetkellä, hävitessämmekin voitimme itsenäisyyden, ja Neuvostoliitto voitti meidät kenties pelkästään vain mies- ja resurssiylivoimansa ansiosta. Näin me itsellemme yhä uudestaan kerromme luoden urhoollisesta tappiostamme voittajatarinan. Kenties suomalaiset olivat parempia sotilaita kuin neuvostoliittolaiset, vaikka sodan virallisesti hävisivätkin. Janikin oli Atlantan olympialaisissa vuonna 1996 parempi kuin kilpakumppaninsa – tai niin ajateltiin vielä ennen Atlantan hopeauinnin lähtöä. Janin olisi pitänyt silloin olla parempi ja voittaa kultamitali, mutta ei hän lopulta ollut. Hän saapui uintia seuranneeseen haastatteluun hävinneenä, eikä voinut uskoa tapahtunutta todeksi, mutta haastatteluissa – kuten aina sen jälkeisissäkin suurten tappioiden jälkeisissä haastatteluissa – hän aina kokosi itsensä ja pyrki olemaan hymyilevä ja esittämään kaiken olevan hyvin. Sisimmässään hän varmasti vihasi sitä teatteria, jota joutui esittämään vain, ettei romahtaisi suorassa televisiolähetyksessä. Unelma oli sirpaleina, mutta Jani ei halunnut näyttää todellista tunnetilaansa tai ehkä ei ollut vielä itsekään käsittänyt tappion suuruutta. Jani hävisi olympialaisissa useita kertoja, aina eri syistä, ja näistä tappiollisista taisteluistaan hänet parhaiten muistetaan. Hiihtäjälegendamme Juha Mieto muistetaan sadasosasekunnin tappiostaan Ruotsin Thomas Wassbergille. Tappion niukkuus teki Miedosta kenties jopa vielä enemmän legendan kuin mitä hän olisi ollut voittaessaan. Kansakuntamme samaistui tappion kirvelevyyteen ja Miedon epäonneen samaan aikaan kun hurrasi Miedon hienolle suoritukselle, jota piti moraalisen voittajan suorituksena, kuten se eräällä tavalla olikin. Tulos oli periaatteessa tasapeli, sillä marginaali oli niin olematon. Jani Sievinenkin jäi uransa tärkeimmässä kilpailussa vahvasta loppukiristään huolimatta todella niukasti hopealle.

On mahdollista ajatella, että Janin olympiatappiot muistetaan niin hyvin, koska hän itse teki jo nuorena olympialaisista itselleen niin tärkeät kilpailut, joiden merkityksestä puhui paljon ulospäin mediassa. Barcelonan olympialaisissa vuonna 1992 hän oli ollut vasta 18-vuotiaana uimarina alkueriensä nopein ja hänelle oli povattu mahdollisuuksia myös loppukilpailussa, mutta hän jäi neljänneksi ja mitalikin karkasi häneltä ulottumattomiin. Se oli Janille kova takaisku. Hän koki itse henkisen kanttinsa pettäneen, kun ei pystynyt uimaan illan loppukilpailussa yhtä hyvin kuin aamun alkuerissä. Jani siirsi raskaan pettymyksen jälkeen katseensa kohti Atlantaa, jossa hän oli päättänyt uida olympiavoittajaksi. Hän vannoi, ettei ollut luovuttaja, ja sanoi ettei maailmassa ollut sellaista asiaa, jonka yli ihminen ei voisi päästä. Mitään ei saisi ikinä jättää kesken. Jani Sievisellä oli oma unelmansa olympiavoitosta ja hän aikoi tuon unelmansa saavuttaa.

On tietysti totta, että olympialaiset, jotka järjestetään vain kerran neljään vuoteen, ovat uimarille kilpailuista arvokkaimmat ja olympialaisissa huippu-uimarin kuuluisi olla parhaimmillaan. Myönnettävä on, että Jani ei tullut lopulta pystymään siihen, mitä hän eniten tavoitteli. Ehkä olympialaisissa lataus meni yli, valmistautuminen pieleen, ja aina jotain tuli tehtyä hieman väärin. Kenties rentous tekemisestä katosi, kun olympialaisissa oli pakko voittaa.

SIEVISEN SUURIN TAPPIO: ATLANTA 1996

Sievinen oli uransa huipulla juuri Atlantan olympialaisia edeltävällä neljän vuoden jaksolla. Kaikki tehtiin sitä silmällä pitäen, että 1996 irtoaisi olympiakulta. Kaikki uskoivat, että kaikki voitava oli tehty, kun miehet astelivat Atlantassa lähtötelineiden taa.

Kun katsotaan videokuvaa Atlantasta vuonna 1996, voi kuvista nähdä, kuinka jännitys tiivistyy, tunnelma sähköistyy, kun uimarit astelevat lähtöpaikalle Georgia Tech Aquatic Centerin uintiareenalla. Atlantan olympialaisten miesten sekauinnin 200 metrin finaalissa oli mukana kovia yhdysvaltalaisia ja myös ennakkosuosikkeihin lukeutuva kanadalainen. Uimarit olivat ennalta tasaisia. Yhtä lukuun ottamatta. Suomen Jani Sievinen oli ylivoimainen suosikki: olihan hän dominoinut matkaa jo vuosia. Ennen Atlantaa hän oli jo Rooman MM-uinneissa todistanut olevansa maailmanmestari. Sama piti todistaa vielä olympia-altaassa. Kun uimarit astelivat lähtötelineiden luo vain hyvin harva tiesi Sievisen vaikeuksista ennen päämatkansa finaalia. Hän oli tehnyt taktisia virheitä, osallistunut Atlantassa liian monelle matkalle ja hänen toinen reitensäkin oli kramppaillut. Sievinen oli taistellut vaikeuksien läpi ja päämatkan uinnin lähestyessä hän oli jopa itsekin jo epäillyt, olisiko sittenkään voittajakunnossa. Kilpakumppanit, haastajat, ehkä olivat aistineet mahdollisuutensa ennen finaalia, sen tietyn haavoittuvuuden, jonka he olivat mestari Sievisestä havainneet. Oli ollut lehtihaastattelukin, jossa Janin katse ei ehkä ollut aivan sellainen päämäärätietoinen taistelijankatse kuten yleensä. Spekulointi suuria kilpailuja ennen saattoi alkaa jo pienestä, mutta eniten tähän ilmapiiriin vaikuttivat Janin epäonnistumiset muilla matkoilla. Päämatkallaan Jani Sievinen oli kuitenkin ollut pitkään maailman paras jopa siinä määrin selvästi, että oli selvää, ettei hän voisi hävitä näin tärkeää uintifinaalia. Sievinen saapui loppukilpailuun, uransa suurimpaan uintiin puhallellen, kenties hyvinkin hermostuneen näköisenä, mutta verrattaessa kuvaa Lontoon 2012 loppukilpailuun, on tarkkaan havainnoiden huomattavissa, että uinnin suurin mestari Michael Phelps saapui hyvin samalla tavoin 200 metrin sekauinnin finaaliin puhallellen, jännittyneen näköisenä, mutta voitti silti kilpailun upealla uinnilla. Keskittyneisyyden ja liian jännittyneisyyden ero on uintiurheilussa joskus vaikea erottaa silmämääräisesti ennen uintia.

Paikalla Atlantan olympialaisten lehtereillä oli urheiluihmisiä, tavallisia faneja ja arvokkaimpana kutsuvieraana Yhdysvaltain hillitty mutta tyylikäs presidentti: Bill Clinton. Nummelan Työväentalolla suoraa televisiolähetystä katsottiin suurelta kankaalta kellon lähennellessä aamuneljää. Nummelan omaan poikaan uskottiin kuin vuoreen.

Siinä missä Phelps virittäytyi uransa myöhempinä vuosina uinteihinsa Lil Waynen I’m Me -kappaleella, niin Sievinen mainitsi Atlantan aikoihin mielimusiikikseen ennen kaikkea Bruce Springsteenin. Hän piti ”The Boss” -lempinimestään tunnetun Springsteenin musiikin sanomasta, siitä että laulaja otti kantaa usein köyhien ja työttömien puolesta ja nosti musiikkinsa kautta keskiöön tärkeitä teemoja. Sievinen koki, että Springsteen teki taiteilijana jotain musiikkiakin suurempaa. Se oli musiikkia, joka kolahti juuri Janin mielenmaisemaan.

Uimareita alettiin esitellä. Sievisen kovimpina haastajina pidettiin yhdysvaltalaista Greg Burgessia ja kanadalaista Curtis Mydenia. Isäntämaan omista uimareista myös Tom Dolanin yllätysmahdollisuuksiin uskottiin ja hänelle yleisö antoikin raikuvat suosionosoitukset. Ykkösradalla ui kuitenkin unkarilainen Attila Czene. Häneen ei juuri uskottu, sillä hän ei ollut aiemmissa erissä ollut mukana kärkikahinoissa, vaikka hän oli aiemmin ollut yksi Sievisen kovimmista haastajista. Czene oli maailman silmissä tietyllä tavoin jopa ikuinen häviäjä, jota Sievinen nöyryytti altaassa kerta toisensa jälkeen. Atlantassa hänet jätettiin syystäkin pohjoisamerikkalaisten ykköshaastajien varjoon ennakkokaavailuista. Czene oli itse valmistautunut taistelemaan parhaansa mukaan voittaakseen hopeamitalin. Hän ei aidosti edes uskonut, että hänen vauhtinsa voisi mitenkään riittää uintikuningas Sieviselle, joka oli useita kertoja hänet nujertanut, mutta unkarilainen päätti lähteä uimaan niin lujaa kuin pystyi ja katsoa maalissa mihin se riittäisi. Hetkeä ennen lähtöä Jani puntaroi mielessään, että jos hän voittaisi Attilan, niin hän voittaisi koko kilpailun. Niin vahvasti hän aavisti juuri unkarilaisen iskukyvyn ja kilpailijanlahjat.

Sievinen aloitti uransa tärkeimmän uinnin hyvin, mutta oli kuitenkin perhosuintiosuuden lopussa hiipunut vasta viidenneksi. Kanadan Myden johti ensimmäisessä käännöksessä. Selkäuintiosuudella Unkarin Attila Czene siirtyi jopa selvään johtoon ja ui liki maailmanennätysvauhtia. Jani oli viimeiseen käännökseen tultaessa noussut kolmanneksi, ja eroa johtavaan Czeneen oli jo paljon, kun rintauintiosuus vaihtui uinnin päättävään vapaauintiin. Viimeisellä altaanmitalla Jani otti vapaauinnissa ilmiömäisen kirin, ui koko sydämensä kyllyydestä ja tuli vastustamattomasti takaa, saavutti Czeneä ja näytti tulevan kaikkien aikojen kirillä unkarilaisesta ohi, mutta matka loppui hyvin hyvin täpärästi kesken. Aivan ei riittänyt. Sievinen hävisi! Kiri oli alkanut liian myöhään. Aamukarsintojen toiseksi hitaimman ajan uinut finalisti Attila Czene oli olympiavoittaja ajalla 1:59:91. Jani Sievinen oli toinen 2:00:13. Jos 1:58:16 maailmaennätystä nimissään pitävä Jani olisi uinut koko uinnin omalla huipputasollaan, niin Czene ei olisi voinut häntä kukistaa, mutta Sievinen ei pystynyt tekemään parasta uintiaan.

Hämmästyneenä voitostaan unkarilainen Czene ei ollut heti käsittää suomalaisvastustajansa herrasmiesmäistä käytöstä. Czene oli juuri lyönyt lajin dominoivimman uimarin, jolle oli aina hävinnyt aiemmin; ja nyt lyötynä tämä suomalainen aiempi mestari Sievinen saapui hänen luokseen ja onnitteli häntä rehdisti. Se tuntui Czenestä jopa poikkeuksellisen hienolta. Vaikka Jania sattui syvälle, niin Attila oli nöyränä ja mukavana miehenä se, jolle hän mieluiten hävisi, jos jollekin ylipäätään täytyi hävitä. Myöhemmin palkintojenjaossa Jani tunsi Unkarin kansallislaulun kestävän ikuisuuden. Hopea ei ole häpeä, joku sanoisi, mutta Jania tappio viilsi syvältä. Ei hän tuntenut voittaneensa hopeaa, vaan hävinneensä kullan. Sievisen ja Czenen välille kehkeytyi ystävyys, joka jatkui yhä myöhemminkin Attilan lopetettua uintiuransa ja Sievisen jatkettua. Attila matkusti tapaamaan Sievistä Nummelaan, ja epäilemättä miehet pitävät yhteyttä yhä nykyään. Tämä yksi uinti yhdisti heidät tavalla, jonka vain huippu-urheilijat ja huippu-urheilua ymmärtävät voivat täysin käsittää.

Urheilutoimittaja Kauko-Aatos Leväaho kirjoitti Demokraatti-lehden julkaisemassa jutussa viime vuonna 24 vuotta Atlantan uinnin jälkeen oman näkemyksensä siitä, miksi Jani Sievinen ei voittanut Atlantassa olympiakultaa. Leväaho nosti esiin teeman, joka kieltämättä oli varmasti yksi suurimmista syistä Janin finaalitappioon. Jani oli ahnehtinut osallistumalla useille matkoille, koska uskoi menestyvänsä sekauinnin lisäksi myös vapaauimarina. Huomionarvoisinta oli, että vapaauinnissa tarvittiin kuitenkin normaalien erien lisäksi tuolloin Atlantassa yksi ylimääräinen karsintaerä. Näin Jani tuhlasi liikaa voimiaan ennen sekauintifinaalia, mikä vaikutti sekauinnin loppukilpailuun. Janin sijoittuminen hopealle saattoi olla kuitenkin myös yhtä lailla usean pienen asian summa, kuten Kari Mélartin Janista kirjoittamasta kirjasta voi aistia.

Mélartin elämäkerran mukaan Janin valmistautuminen Atlantan olympialaisiin ei ollut sujunut aivan kuten valmentajaisä Esa Sievinen oli kaavaillut. Jani ei ollut noudattanut harjoitusohjelmaa olympialaisia edeltävinä kuukausina sellaisena kuin olisi pitänyt, vaan oli alkanut hieman lipsua harjoittelussaan, eikä ollut käynyt läpi niin kovaa rääkkiä kuin valmentajaisä koki tarpeelliseksi olympiavoittoa silmällä pitäen. Ehkä Jani tuudittautui uskomaan, että vähempikin rääkki riittäisi, sillä niin ylivoimainen hän oli omalla matkallaan jo neljä vuotta ollut. Janin vauhti olisi voinut toki riittää, mutta Atlantan olympiafinaalin epäonnistuttua voimme jälkiviisaina pohtia, olisiko hänen sittenkin pitänyt harjoitella vieläkin kovemmin? Mélartin Janista kirjoittamassa kirjassa on lainaus amerikkalaiselta olympiavoittaja Melvin Stewartilta, jonka kerrotaan Barcelonan olympialaisissa 1992 todenneen, kuinka ollakseen maailman paras on tunnettava tuskaa jokaisena päivänä. Jani ei kenties kyennyt elämään tätä neuvoa todeksi uransa tärkeintä kilpailua ennen, ei kyennyt kokemaan niin paljon tuskaa ja kipua harjoittelussaan ollakseen paras: hän ei ollut valmis ikään kuin uimaan itseään hengiltä, äärirajoilla, ja jälkeenpäin Jani on televisiohaastatteluissa usein itse myöntänyt, että hän ehkä tuudittautui alitajuisesti uskomaan, että vähempikin harjoittelu riittäisi: olihan hän maailman paras ja voittanut saman matkan niin usein aiemminkin. Valmentaja-isä Esa vakuutti uinnin jälkeen, ettei Jani sortunut vastustajien tietoiseen aliarviointiin eikä ylimielisyyteen vaan kaikki oli alitajuista; mieleen hiipinyt ajatus, kuinka kaiken voisi hoitaa helpommin ja olla silti olympiavoittaja. Jania voi tavallaan ymmärtää. Hyvän olon tunne oli syntynyt siitä, että hän oli ollut aivan omalla sekuntiluvullaan muihin nähden ja jopa monta metriä muiden edellä maailmanennätyskunnossaan. Atlantassa hän ei ollut.  Esa Sievinen on myöntänyt, ettei hän olisi saanut valmentajana antaa Janin lipsua tarkkaan laadituista harjoitusohjelmasta.

Jani halusi kuitenkin Atlantan olympialaisissa epäonnistuttuaan oppia ja korjata virheensä. Aikaa oli neljä vuotta Sydneyn olympialaisiin. Puolitoista kuukautta Atlantan jälkeen Jani lupasi Esalle, ettei koskaan enää kyseenalaistaisi tämän tekemiä harjoitusohjelmia vaan noudattaisi niitä viimeiseen metriin saakka. Esalle oli hyvin tärkeää, että Jani myönsi virheensä ja halusi toteuttaa hänen laatimaansa kovaa valmennusohjelmaa, joka oli tehty pelkästään olympiavoittoa silmällä pitäen. Kova harjoittelu kohti unelmaa, kohti vuotta 2000 ja siellä häämöttäviä Sydneyn olympialaisia alkoi.

Läpi uintiuran Sievisen harjoittelumetodeista oli oltu aidon kiinnostuneita ulkomailla. Amerikkalainen arvovaltainen ryhmä saattoi kysyä lupaa, että saisi tulla katsomaan Janin harjoituksia Yhdysvaltojen harjoitusleirillä. Suomessa sen sijaan usein lytättiin ja vähäteltiin, oltiin kateellisia, ja Esa Sievinen tottui suomalaiseen mentaliteettiin. Hän tokaisi muinoin:
“Jos suomalaiset pystyisivät kääntämään kateuden positiiviseksi energiaksi, olisi Suomi varmasti yksi maailman johtavista maista.” Erittäin hyvin tokaistu mieheltä, joka oli osoittanut valmentajana tekojensa kautta, että suomalainen pystyy mihin haluaa. Ajat ovat onneksi nykyisin noista ajoista muuttuneet. Suomalaisurheilijat uskovat itseensä ja kilpailevat maailman huipulla useassa lajissa, mutta ilman Sievisten kaltaisia suuruudenhulluiksi tuomittuja maailman huipulle tähynneitä suunnannäyttäjiä kehitys ei olisi tapahtunut yhtä nopeasti.

Palaan Janin uraa läpikäydessäni mielikuvissani lapsuuteeni. Jyväskylän uimahalliin, AaltoAlvariin. Olen vasta pieni poika, ja kohtaan siellä Janin, joka osallistuu SM-uinteihin Jyväskylässä. Jani oli tuolloin verryttelemässä ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä hyvissä ajoin ennen kilpailua. Kävelin hänen luokseen pienen nimikirjoitusvihkoni kanssa, ja kuten jälkeenpäin ymmärrän, saatoin ehkä jopa häiritä hänen keskittymistään, mutta Jani ei ärähtänyt minulle, vaan kirjoitti nimikirjoituksen ja kirjoitti mielellään toisenkin, jonka pyysin kaverilleni. Sain nimikirjoitusten jälkeen rohkaisevan hymyn. Olisin saattanut alkaa uimariksi, ellei eräs toinen minulle sopivampi laji olisi vienyt silloin mukanaan, mutta siitä lähtien Jani Sievinen oli minulle yhä suurempi esikuva. Hän oli ihminen, jolla oli aina aikaa ihailijoilleen.

ONNETAR KÄÄNTÄÄ SELKÄNSÄ

Sydneyn olympialaisissa vuonna 2000 Janin uusi mahdollisuus valui hukkaan. Tällä kertaa hän oli äärimmäisen epäonninen. Uimalasit tippuivat Sievisen silmiltä uinnin aloittavassa hypyssä olympiafinaalissa, ja koska lasit olivat kiinni uimalakin alla, ei hän saanut uinnin aikana korjattua tilannetta vaan ui pahimmillaan jopa lasit nenänsä alla saaden huonosti happea ja jääden näin ollen finaalin viimeiseksi. Joku tarinaa vähemmän tunteva voisi ajatella Sievisen Sydneyssä tippuneita uimalaseja selityksenä, jossa epäonnistumisen syy otetaan pois omilta niskoilta, mutta itse näen episodin enemmänkin suuren voittajan yrityksenä saada räjähtävä lähtö, jonka seurauksena epäonni puuttui peliin. Onnetar ei ollut Sievisen matkassa Sydneyssä, mutta hän oli luonteeltaan voittaja, joka laittoi kaiken peliin riskillä. Lasit todella tippuivat, minkä voi huomata kuvistakin. Sydneyn olympiapettymyksen jälkeen Janilla ei ollut enää kuin teoreettinen mahdollisuus olympiavoittoon, sillä hän oli uinut jo parhaat vuotensa ja uintimaailmaa alkoi hallita uusi nuori pian altaat valloittava uintikuningas Phelps, joka tulisi pian mullistamaan koko lajin osoittamalla ylivoimaa, jollaista ei ollut ennen nähty. Jani osallistui vielä 30-vuotiaana Ateenan olympialaisiin vuonna 2004, mutta laskelmoi alkuerien aikansa väärin yrittäessään säästää voimiaan tulevaan välierään ja epäonnistui laskelmoinnissaan eikä selviytynyt taktikointivirheensä takia edes välieriin saati että olisi päässyt kohtaamaan Phelpsiä finaalissa. Phelps voitti Ateenan olympiafinaalin uudella olympiaennätyksellä 1:57:14 ja kukisti toiseksi sijoittuneen Ryan Lochten ylivoimaisesti peräti 1,64 sekunnilla. Jani Sievinen olisi oman ennätyksensä 1:58:16 uimalla sijoittunut finaalin toiseksi. Realistinen tuloskunto Ateenan vuodelta osoitti, että viides sija olisi ollut todennäköisempi vaihtoehto. Jani olisi kuitenkin siinä vaiheessa uraansa joka tapauksessa hävinnyt Phelpsille finaalissa unelmauinnillakin: sekauintimestarin oli väistyttävä lopullisesti vielä suuremman mestarin tieltä, ja Jani lopettikin uintiuransa vuonna 2006 eikä uinut enää Pekingin olympialaisissa 2008, joissa Phelps oli ilmiömäinen.

Urheilu tarjoaa tarinoita, joista voimme oppia. Jani Sievisen tarina olympiauimarina on yksi niistä. Kova neljän vuoden työ monta kertaa, aina uudestaan, mutta ratkaisevalla hetkellä olympialaisissa jokin menee pieleen, eikä kovaa mestaruustavoitetta saavuteta. Elämässä ei aina saavuta kaikkea haluamaansa, ei aina edes alojensa parhaimmatkaan. Jani Sievinen on itse sanonut:

Mitään ei saa ikinä jättää kesken. Maailmassa ei ole sellaista asiaa, jonka yli ei voi päästä.

Jani ei jättänyt kesken. Hän kyllä yritti yrittämästä päästyäänkin. Hän antoi kaikkensa lajille, kaiken mitä itsestään irti sai, ja usein enemmänkin, ja vaikka olympiapettymykset seurasivatkin toisiaan, Jani Sievinen ei koskaan luovuttanut.

SIEVISEN SUURIN UINTI: ROOMA 1994

Suurimmillaan Jani Sievinen oli Rooman MM-uinneissa vuonna 1994. Laitan videokuvan pyörimään. Kuvissa vasta 20-vuotias Sievinen astelee päämatkansa 200 metrin sekauinnin finaaliin. Alkuerien jälkeen yhdysvaltalainen Eric Namesnik oli sanonut Janille “Onnea illan ennätysuintiin!”. Samainen kilpakumppani Namesnik kuoli kymmenisen vuotta myöhemmin vain 35-vuotiaana menetettyään autonsa hallinnan liukkaalla tiellä kotonaan Michiganissa ja kuollen lopulta saamiinsa vammoihin neljä päivää kolariaan myöhemmin. Rooman uinnissa hän oli yksi Sievisen haastajista, yksi ennakkosuosikeista, vaikka hänen päämatkansa olikin puolet pidempi sekauintimatka, jolla hän voitti olympiahopeaa sekä Barcelonassa 1992 että Atlantassa 1996. Matkalla finaalin lähtöpaikalle myös saksalainen Christian Keller taputti Jania selkään ja totesi samansuuntaisesti Sievisen tulevaa ylivoimaa ounastellen. Kaikki oli pedattu jo etukäteen ylivoimaiselle mestarille, tai ehkä kyse oli vain kilpakumppanien harjoittamasta henkisestä sodankäynnistä, paineiden siirtämisestä täysin suomalaisen harteille. Uintimaailma kuitenkin vilpittömästi uskoi, että pian suomalainen olisi maailmanmestari ja maailmanennätysmies.

Keller johti Rooman finaalia ensimmäisen osuuden jälkeen. Ennen puolta matkaa Jani ui ohi. Sievisen kellottamat väliajat olivat hurjia, uran parhaita. Vasta 20-vuotias Jani ui käsittämätöntä vauhtia: kovempaa kuin kukaan maailmassa aiemmin. Vaikka lopussa hivenen tahti hiipui, teki Sievinen fantastisen maailmanennätyksen murskaavalla tavalla. Toiseksi sijoittui USA:n Anthony Burgess joka hävisi Janille yli 2,5 sekuntia – pienen ikuisuuden, jos uintiurheilun tiukkoja marginaaleja mietitään. Kolmas oli Unkarin Attila Czene, josta tulisi kaksi vuotta myöhemmin Sievisen Atlantan olympialaisissa lyövä uimari. Roomassa Czene oli vielä kuitenkin sekunnin kauempana kuin hopeaa uinut Burgess. Sievinen nöyryytti aivan kaikkia. Niin vastaansanomatonta hänen ylivoimansa oli. Unkarilaisen uintikukinkaan Tamás Darnyin aiempi maailmaennätys 1:59:36 korjattiin tuolloin Janin nimiin ja lukemiin 1:58:16. Valta oli vaihtunut Unkarista Suomeen.

Valmennustiimi Esa Sievinen ja Kari Ormo eivät pidätelleet innostustaan. Mélartin kirjoittamasta Janin tarina -kirjasta selviää, että Ormo meni jopa niin pitkälle, että tokaisi mestaruushumussa kenties vahvasti liioitellen:

Suomessa ei edes tajuta, kuinka hurja tämä maailmanennätys on. Se on samaa luokkaa kuin Bob Beamonin pituuden ennätys 890 Meksikon olympialaisissa… Mutta vielä vähän parempi.

Jani Sievinen itse totesi kuitenkin tuolloin:

Hieman Kari nyt liioittelee, koska odotin kovempaa aikaa ja olisin sen onnistuneella maaliintulolla myös saavuttanut. Beamonin hyppy taas oli täysosuma.

Yhdysvaltalaisen pituushyppylegendan Bob Beamonin hurja pituushypyn maailmanennätys kesti vuodesta 1968 vuoteen 1991, jolloin hänen maanmiehensä Mike Powell hyppäsi 8,95, joka on yhä maailmanennätys nykyäänkin. Näitä eri lajien ennätyksiä on mahdotonta verrata, mutta Janin ennätys oli kuitenkin niin kova, että se pysyi voimassa lähes yhdeksän vuotta lajissa, jossa uusia maailmanennätyksiä on totuttu näkemään usein.

ENNÄTYKSIÄ JA MERIITTEJÄ

Jani Sievisen ylivoimaiseksi ylistetyn ennätyksen rikkoi lopulta Michael Phelps, joka pysäytti digitaalit aikaan 1:57:94 vuonna 2003. Tämän jälkeen Phelps paransi ennätystään vielä seitsemän kertaa kellottaen nopeimmillaan ennätykseksi 1:54:23 elokuun viidentenätoista päivänä Pekingin olympialaisissa vuonna 2008. Ennätystä paransi vielä kahteen otteeseen toinen hurja yhdysvaltalainen Ryan Lochte, joka ui vuonna 2009 Rooman MM-uinneissa maailmanennätyksen, eli samassa kaupungissa, jossa Sievinen oli tehnyt oman maailmanennätyksensä 15 vuotta aiemmin. Kahta vuotta ennätystään myöhemmin, eli vuonna 2011, Lochte nipisti ajasta vielä aavistuksen pois Shanghain MM-uinneissa uimalla nykyisen maailmanennätyksen: 1:54:00. Phelpsin ennätys oli tullut kuitenkin olympialaisissa eli kilpailuissa, jotka Sievinenkin yhä toistuvasti nostaa arvokkaimmiksi, mihin uimari voi osallistua. 2008 Pekingissä Sievinen ei ollut siis enää itse mukana, ja niissä kilpailuissa Michael Phelps kellotti puolta pidemmällä matkalla eli 400 metrin sekauinnissa ennätyksen, joka saattaa olla yksi kaikkien aikojen kovimmista urheilussa: 4:03:84. Ei ollut Janille häpeä menettää ennätystään puolta lyhemmällä matkalla sekauintimestariksi profiloituneelle Phelpsille, joka on yhä mitaleidenkin määrässä kaikkien aikojen menestynein uimari ja ylivoimassa mitattuna yksi kaikkien aikojen parhaista urheilijoista.

Sydneyn olympiafinaalissa, jossa Janin uimalasit tippuivat, kultaa 200 metrin sekauinnissa voitti italialainen Massimiliano Rossolino, mutta tämän Janin paraatimatkan peräti neljä seuraavaa olympiakultaa menivät Michael Phelpsille vuosien 2004–2016 välillä. Lochte voitti noissa kilpailuissa kaksi hopeaa ja yhden pronssin. Phelps oli uintiurheilun suurin voittaja. Silti sekauintihistoriaa läpi käytäessä on aina muistettava, että Suomen Jani Sievisen uitua Atlantan olympia-altaassa hopeaa oli hän hävinnyt silloin päämatkallaan 200 metrin sekauinnissa uimistaan edellisistä 40 kilpailusta vain tuon yhden. 39 voiton putki meni rikki ratkaisevalla hetkellä olympiafinaalissa. Hän oli matkallaan ylivoimaisesti maailman paras, ja silti: olympiahopeamitalisti.

Maailmanmestaruuksia 200 metrin sekauintimestariksi profiloitunut Sievinen voitti urallaan yhteensä viisi, yhden pitkällä radalla, neljä lyhyellä radalla, ja kultaa tuli niin 200 metrin sekauinnissa kuin 100 metrin sekauinnissa ja 400 metrin sekauinnissakin. EM-uinneissa Sievinen voitti peräti 12 kultamitalia, viisi niistä pitkällä radalla ja seitsemän lyhyellä radalla. Kultaa Jani haki EM-altaista sekauintimatkojen lisäksi myös vapaauinnista, selkäuinnista kuin viestistäkin. Himmeämpiä mitaleita hän voitti MM-uinneissa 3 ja EM-uinneissa 10. Olympialaisissa ainoaksi mitaliksi jäi Atlantan olympiahopea vuodelta 1996. Yhä tänä päivänäkin Jani Sievinen on yksi merkittävimmistä Työväen Urheiluliiton seuraa edustaneista suomalaisurheilijoista. TUL valitsi hänet peräti kuusi kertaa vuoden parhaaksi urheilijakseen, vuosina 1993–1996 neljä kertaa peräjälkeen sekä kahdesti vielä myös vuosina 2002 ja 2003. Vuonna 1994 Rooman täysosumauinnin jälkeen Sievinen valittiin Suomessa vuoden urheilijaksi ja valmentajaisä Esa Sievinen vuoden valmentajaksi. Tunnustusta satoi siis joka leiristä. TUL:n urheilija oli ylittänyt poliittiset raja-aidat ja oli koko Suomen uimari.

ELÄMÄN MYRSKYJÄ JA ONNENHETKIÄ

Olisiko olympiakultien voittaminen sitten tehnyt Jani Sievisen onnelliseksi? Tähän kysymykseen tietää vastauksen vain Jani itse. Uintiurheilun itseoikeutettu kuningas Michael Phelps yritti itsemurhaa 2012, sitä ennen useissa olympiakilpailuissa palkintopöydän kultamitaleista putsattuaan, ja vaikka hän nousi yhä kaksissa olympialaisissa dominoivaksi olympiavoittajaksi tämän jälkeenkin, niin voi sanoa, että osaltaan ylivoima – kaiken uhraaminen uinnille – saattoi maksaa kovaa hintaa hänen tapauksessaan myös yksityiselämän puolella. Kukaan tuskin kuitenkaan kiistää vakavisssaan, etteikö Phelps olisi kaikkien aikojen paras – tai ainakin ylivoimaisin – uimari. Phelps todisti sen vielä kerran vuonna 2016 ollessaan jo 31-vuotias, joka on uintiurheilun äärimmäisellä huipulla korkea ikä. Tuolloin hän halusi vielä kerran todistaa kykynsä, kun hänen kannattamansa Baltimore Ravensin legendaarinen puolustuksen tukimies Ray Lewis – jo uransa päättänyt kaksinkertainen Super Bowl -voittaja – sai motivoitua häneltä rohkaisua kysyneen Phelpsin vielä kerran kokeilemaan rajojaan. Phelps todisti yhä yksityiselämänsä haasteidenkin jälkeen olevansa altaassa paras ja Baltimoren työläiskaupunki sai jälleen olla sankaristaan ylpeä.

Michael Phelpsillä on vaimonsa Nicole Johnsonin kanssa nyt kolme poikaa. Viime vuosina hän ei ole joutunut ainakaan kohuotsikoihin kuten joskus aiemmin; ei itsemurhaa yritettyään eikä rattijuopumuksen takia, mistä jälkimmäisestä hänet on aiemmin tuomittu kahteenkin otteeseen. Suomen kaikkien aikojen uintikuninkaalla Jani Sieviselläkin asiat ovat hyvin. Hän meni juuri hiljattain naimisiin kihlattunsa Maria Nyqvistin kanssa Levillä. Tätä aiemmin Jani oli naimisissa ruotsalaisen Mari Samuelsenin kanssa, josta erosi vuonna 2014. Ennen Samuelsenia hän oli eronnut ensimmäisestä suuresta rakkaudestaan ja ensimmäisestä aviovaimostaan Susannasta, joka on hänen kahden poikansa äiti. Atlantan olympialaisten aikaan vuonna 1996, eli uransa kulminaatiouinnin aikoihin Jani Sievinen oli kuitenkin vasta 22-vuotias korviaan myöten rakastunut mies, joka suunnitteli yhteistä tulevaisuuttaan Susannan kanssa. Hopeauintinsa jälkeen hän sai Nummelaan jääneeseen kultaansa yhteyden puhelimitse, kun kello lähenteli jo keskiyötä Yhdysvalloissa. Jani katseli Georgian tähtitaivasta ja kuuli Susannan sanat:

Olen raskaana. Meille syntyy vauva joulukuussa.

Janilla on nykyisin kaksi poikaa ja kolme tytärtä kahdesta eri liitosta. Mutta kuullessaan tuolloin vasta 22-vuotiaana huippu-uimarina Atlantan tähtitaivaan alla Susannan sanat, kuinka tämä odotti hänen esikoistaan, oli hän onnellinen mies, joka kommentoi pian tapahtuneen jälkeen:

Tieto omasta vauvasta auttoi minua entistä selvemmin ymmärtämään, että maailmassa on paljon muutakin tärkeää kuin yhdet olympialaiset.

Lasse Lindqvist

Jutussa on käytetty apuna toimitusjuttujen, arkistomateriaalien ja haastatteluiden lisäksi seuraavia syvälle aiheeseen sukeltavia kirjoja:

 Kari Mélart: Janin tarina (1996)
Alan Abrahamson: Michael Phelps. No Limits: The Will to Succeed (2008/2009)
Brian Cazeneuve: Michael Phelps. Beneath the Surface. My Story (2016, aiemmat painokset 2004, 2008, 2012)
Erik Bertrand Larssen: Paras (2014, alkuteos Bli best med mental trening, 2012)

Artikkeli Jani Sievinen: TUL:n uimari, suomalainen sekauinnin maailmanmestari julkaistiin ensimmäisen kerran Aikamerkki.org.